elämää

Kun kriittisyys tappaa valokuvaamisen ilon

Oot aivan liian kriittinen itseäsi kohtaan, luovuutesi kuolee kriittisyytesi alle, mutta sä ootkin tollainen perfektionisti, oot aivan liian ankara itsellesi, vaadit ihan liikaa itseltäsi jne. näitä kommentteja olen kuullut omaksi yllätyksekseni paljon. Olenko mä todella tuollainen? Ankara itselleni, liian vaativa, perfektionisti ja sellainen, joka ei ole tyytyväinen mihinkään? Uskon vahvasti siihen, että mun tekemisessä paistaa läpi tietyt piirteet, mutta silti on jotenkin vaikea hyväksyä sitä, että minä olisin tuollainen. Mutta sitten kuitenkin kun mietin sitä, että minkälainen suhteeni esimerkiksi valokuvaamiseen on ollut viimeisen 6kk aikana, niin ehkä tässä asiassa tosiaan on jotain perää. Kameraan ei ole tullut tartuttua samalla innolla kun aikaisemmin, koska musta on tuntunut siltä, että kaikki mikä kamerasta tulee ulos on ihan täyttä p***aa! Että mitä mä oikein yritän esittää jotain ruokakuvaajaa, kun kaikki kuvat on ihan huonoja.

Ja sitten sen tajusin, mun kriittisyys on tappanut sen kaiken ilon, jota mulle valokuvaaminen on niin pitkään tuonut.

En ole saanut yhtään negatiivista kommenttia kuvistani koskaan, en yhtään! Paitsi itseltäni. Kesän lopulla erään instaan postaamani kuvan jälkeen sain viestin, että “hitto Laura, luulin katsovani mainosta, kunnes tajusin että se oli sun ruokakuva. Miks tää ei ole sun ammatti?”. Olinko onnesta soikeana viestin jälkeen? En. Mietin mielessäni että noh, se nyt oli ihan tylsä peruskuva, kyllähän sitä nyt jotain parempaa ja ihmeellisempää pitäisi osata tuottaa. Ööö what? Ihan hullua nyt kun tätä asiaa alkaa oikein analysoimaan. Kasasinkin tähän sitten kuvia, joita olen julkaissut ja jättänyt julkaisematta, koska nämä jotenkin summaa yhteen koko tilanteen.

Tätä kanttareliipiirakkaa en ole blogissa julkaissut, koska mielestäni kuvista tuli niin kovin tavallisia. Piirakka oli super herkullinen, resepti olisi ajankohtainen ja kuvat valmiina. Mutta silti tämä lojuu luonnoksissa. Miksi? Miksi kaiken pitäisi olla jotenkin erityisen säväyttävää ja erikoista, miksi ei voi olla myös jotain, noh, ihan vaan hyvää?

Helpoin mustaherukkapiirakka jonka olen koskaan tehnyt näkyy yllä. Kynnys reseptin jakamiseen oli ihan hurja, koska A) en ollut tehnyt pohjasta alkaen tätä piirakkaa itse ja B) kuvat “vain nappasin” kiireessä, joten ei niissä ei lopulta ollut mitään erikoista. Mutta sitten lopulta päätin, että todellakin nämä jakoon, sillä eihän elämä ole (tai tarvitse olla) koskaan sellaista täydellistä super elämää. Miksi sitten sellaista kulissia pitäisi esittää ulospäin? Että jos teen kuitenkin lähes kaiken alusta loppuun asti itse, koska tykkään siitä ja arvostan esimerkiksi puhtaita raaka-aineita, niin enkö sitten voisi minäkin välillä oikaista ja tehdä piirakkaa taikinasta jonka ostin kaupasta? Kuka vaatii, että postaan aina vain reseptejä, joissa on alusta alkaen kaikki tehty itse? Minä, ei kukaan muu! Ja uskon, että sanat helppo, nopea ja vaivaton saavat laajemman vastaanoton, kuin “tämän kakun tekoon menee 3 päivää”. Vai mitä olet mieltä?

Syksyinen, vähän ruma pataruoka joka on ah niin herkullinen. Mutta kun kuvat on vähän suttuisen sumeita, niin eihän näitä nyt voi jakoon laittaa. Ja niinpä tämäkin resepti lojuu luonnoksissa, vaikka haluaisin että moni muukin innostuisi mustakaalista, ja että voisin tarjota aina erilaisia tunnelmia kuvieni kautta. Ryppyinen tumma mustakaali ja utuisen tummat kuvat, sehän on aika hyvä pari kun asiaa ajattelee. Julkaisuun?

Tämä IHANIN gluteeniton raparperipiirakka on yksin kesän ainuita julkaistuja reseptejä. Surullista sinänsä, koska reseptejä pääni on täynnä, ja niiden jakaminen tuottaa ihan yhtä paljon iloa kun niiden tekeminen. Kuinka omasta kriittisyydestä sitten voi päästä eroon? Se onkin hyvä kysymys. Kuinka voi laskea omaa tasoaan, jonka on itse luonut? Kun itse on oma haastajansa, niin kai sitä tavallaan luonnostaan sitten yrittää aina tehdä parempaa ja erilaista kun viimeksi. Mutta kuinka tämän saisi pidettyä positiivisen puolella, on juuri nyt suuri mysteeri. Eräs ystäväni kehotti pistämään kameran hetkeksi pois, olemaan kuvaamatta kokonaan jos lopputulos aina ahdistaa. Ja niinhän pitkään teinkin. Mutta nyt kun mietin mennyttä kesää, ja kaikkia niitä ruokia jotka jäi kuvaamatta, niin se tuntuu enemmän surulliselta kuin hyvältä. Sillä varmaa on se, että kuvaaminen ei tunnu yhtään paremmalta lopputuloksia katsellessani kuin tuolloin. Ongelman ydin onkin jossain muualla, kuin itse kuvaamisessa.

Tämä kakku on keväältä, veljeni syntymäpäiviltä. Kakku oli yksi suuri kokeilu, ja koska lopputulos ei ollut mitään mitä tavoittelin, jäivät kuvat ja resepti julkaisematta. Kakku oli herkullinen ja komea, mutta jollain tavalla samalla suuri epäonnistuminen. Enkä enää edes ihan muista että miksi. Mutta julkaisematta jäi, vaikka kakun kuvaamiseen liittyy hauska tarina siitä, kuinka keikuin tikkailla keskellä äidin puutarhaa ja melkein kaaduin kakun päälle.

Mielestäni on surullista, että olen itse tuottanut ruokakuvauksen ylle ison mustan pilven. Haluan nautti täysillä siitä mitä teen, kehittyä ja haastaa itseäni, enkä antaa liiallisen kriittisyyden tappaa tekemistäni. Joten jospa jatkossa ihan rohkeasti haastankin itseni postaamaan tänne myös sellaisia kuvia, jotka eivät välttämättä ole niitä wawawoo sarjan kuvia. Koska sitähän elämäkin on, tasaisempaa ja tylsempää aina välillä, että ne wow hetket todella on wow hetkiä isolla W:llä.

 

 

Uusi sivu, uusi startti!

Hei Sinä – ihanaa että olet täällä! Blogini on tänään muuttanut uuteen osoitteeseen, saanut uuden ilmeen viime viikkojen aikana ja kirjoituskielikin on vaihtunut. Jännää! Päätin jo keväällä, että kun elämä muuttuu tasaisemmaksi, aloitan myös blogini osalta muutoksia, ja jatkan tätä hommaa aivan uudella tarmolla. Ja tässä sitä nyt ollaan. Eniten ehkä jännittää se, että kirjoitan jälleen suomeksi. Tuntuu, että kaikkien viimeisten vuosien jälkeen, kun elämä on kovin paljon pyörinyt englannin ympärillä, on oma kieleni ihan ruosteessa. Olkaa siis helliä, virheitä varmasti sattuu. Vähän kuten elämässäkin.

 

Tulen jatkamaan kirjoittamista vanhoista tutuista aiheista, aina resepteistä omiin pohdintoihini elämästä. Olen kuitenkin rakentanut nyt lisäksi oman sivun #helsinginhelmet -projektilleni. Se on ollut ystävieni huulilla pitkin kevättä, ja päätin, että on aika jakaa projektini kaikille, jotta muutkin pääsevät nauttimaan Helsingin helmistä. Suunnitelmissa on myös ammattiini liittyvä, markkinoinnin ympärillä pyörivä osio, joten katsotaan mitä kaikkea syksy vielä tuokaan tullessa.

Toivottavasti uusi ilme miellyttää silmää, ihanaa jatkaa tämän harrastuksen parissa!

New chapter in life

Hi you, how is everything? A lot has happened, and finally, I have time to get back on track with blogging. This spring has been crazy, and I have been working so much it does not make any sense. I started my last internship earlier this year and for financial reasons, I decided I will also keep my other job. …